Hädässä ystävä tunnetaan
Sanotaan, että hädässä ystävä tunnetaan. Se on tuttu sanonta, mutta viimeisen parin vuoden aikana olen alkanut ajatella sitä vähän toisesta näkökulmasta.
Mitä tapahtuu silloin, kun ystävä on hädässä?
Tässä on kohta parisen vuotta eletty niin, että pari hyvää ystävää on syystä jos toisesta joutunut elämään hyvin vaikeaa aikaa. Elämä on heittänyt eteen sellaisia asioita, joita kukaan ei varmasti olisi itselleen tilannut. Huolta, epävarmuutta, pettymyksiä, surua, turhautumista ja päiviä, jolloin mikään ei tunnu menevän niin kuin pitäisi.
Ja silloin ystävyys joutuu aivan uudenlaiseen testiin.
Vaikeina aikoina ihminen tarvitsee ympärilleen niitä, joiden seurassa ei tarvitse esittää, että kaikki on hyvin.
Jonkun, jolle voi valittaa.
Jonkun, jolle voi huutaa.
Jonkun, jolle voi raivota.
Jonkun, jolle voi kiukutella ihan vaan siksi, että sattuu ja ottaa päähän.
Jonkun, joka kuuntelee saman tarinan ehkä jo sadannen kerran ja toteaa silti: ”Kerro vaan.”
Mutta ehkä kaikkein tärkeintä on olla se peruspilari.
Sellainen ihminen, jonka ei tarvitse ratkaista kaikkea. Ei tarvitse löytää oikeita sanoja, eikä välttämättä edes antaa neuvoja. Riittää, että on siinä. Että toinen tietää voivansa soittaa, kun maailma kaatuu päälle.
Mutta ystävyys ei voi olla pelkkää vaikeiden asioiden käsittelyä.
Siihen tarvitaan myös sitä normaalia aikaa.
Kahvia ja turhaa höpöttelyä. Nauraa asioille, joille ei ehkä pitäisi nauraa. Käydä jossain ilman mitään erityistä syytä. Puhua aivan muista asioista. Tehdä ruokaa, katsoa televisiota, lähteä ajelulle tai olla ihan vaan hiljaa samassa tilassa.
Sillä joskus paras tapa auttaa ystävää jaksamaan vaikean ajan yli on antaa hänelle hetkeksi mahdollisuus unohtaa koko vaikea aika.
Ei kysellä aina, miten asiat ovat.
Ei analysoida.
Ei yrittää korjata.
Ollaan vain kavereita.
Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut, että ystävyys on paljon muutakin kuin yhteisiä hauskoja hetkiä. Se on myös sitä, että jaksaa pysyä vierellä silloin, kun toisella ei ole parhaat päivänsä.
Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut, että ystävyys on paljon muutakin kuin yhteisiä hauskoja hetkiä. Se on myös sitä, että jaksaa pysyä vierellä silloin, kun toisella ei ole parhaat päivänsä.
Ja ehkä ystävyyden mittari ei lopulta olekaan se, kuinka hyvin osaat sanoa oikeat sanat.
Vaan se, että pysyt siinä.
Myös silloin, kun toinen on väsynyt.
Myös silloin, kun sama asia pyörii keskusteluissa uudelleen ja uudelleen.
Myös silloin, kun puhelimen toisesta päästä tulee pelkkää kiukkua ja turhautumista.
Ja myös silloin, kun mitään ei tarvitse sanoa.
Hädässä ystävä tunnetaan. Mutta ehkä vielä tärkeämpää on muistaa, että kun ystävä on hädässä, hänen ei pitäisi joutua olemaan siinä yksin.
Joskus riittää, että joku on se peruspilari.
Se tyyppi, johon voi nojata.
Ja sitten kun elämä taas vähän helpottaa, voidaan yhdessä jatkaa siitä, mihin ennen vaikeita aikoja jäätiin.
Koska ystävyydessä ei ole kyse siitä, että pitäisi jaksaa toisen puolesta.
Vaan siitä, ettei toisen tarvitse jaksaa yksin.
Kommentit
Lähetä kommentti