Kun herttaisen mummon kulissit romahtavat – totuus, jota ei olisi halunnut koskaan tietää

 On merkillistä, miten nopeasti vuosikymmenten aikana rakentunut kuva ihmisestä voi muuttua.

Kaverin mummo. Vanha, vuosikymmenten takainen ystävä ja perhetuttumme. Meidän monien silmissä maailman mukavin, herttaisin ja lämminhenkisin vanha rouva. Sellainen ihminen, josta ei ensimmäisenä uskoisi mitään pahaa.

Mutta nyt on paljastunut asioita, jotka ovat saaneet koko aiemman kuvan halkeilemaan tavalla, jota on vaikea edes käsittää.

Niskakarvat eivät enää ole pelkästään pystyssä. Ne ovat kuvotuksesta, inhosta ja paheksunnasta melkein irronneet kokonaan.

Kaikkein järkyttävintä ei ehkä ole edes se, mitä on tapahtunut, vaan se, miten pitkään kulissit ovat voineet pysyä pystyssä. Miten ihminen voi olla yhdelle joukolle herttainen ja hyväntahtoinen vanha rouva ja samalla kohdella omia lapsiaan, lapsenlapsiaan ja kaikkein lähimpiään tavalla, joka herättää pelkkää epäuskoa ja pahoinvointia?

On olemassa ihmisiä, joiden todellinen luonne paljastuu vasta silloin, kun tarpeeksi monta palapelinpalaa löytää paikkansa.

Ja joskus se kuva, joka muodostuu, ei todellakaan ole kaunis.

Tässä tapauksessa olen tullut siihen pisteeseen, etten itse halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. Se ei ole päätös, jonka teen kevyesti. Mutta jossain kulkee raja siinä, mitä voi selittää, ymmärtää tai antaa anteeksi – ja mitä ei enää yksinkertaisesti voi hyväksyä.

Kaikkein kummallisinta on ehkä se, että ulkopuoliselle tästä voisi helposti syntyä tunne, että kyseessä olisi käsikirjoitettu televisiodraama. Sellainen vuosikymmeniä jatkuva perhesaaga, jossa jokaisella henkilöllä on omat salaisuutensa, kulissinsa ja versionsa totuudesta.

Jos tästä joskus kirjoitettaisiin Salatut elämät -tyyppinen saaga, tuskin edes käsikirjoittajat kehtaisivat väittää kaikkea tapahtunutta uskottavaksi. Iiro, Aaro ja Eerokin jäisivät tässä draamassa melkein sivurooliin.

Mutta tämä ei ole televisiota.

Nämä ovat oikeiden ihmisten elämiä, oikeita ihmissuhteita ja oikeita tekoja. Ja juuri siksi asia tuntuu niin raskaalta.

Ehkä tästä kaikesta jää lopulta tärkeimpänä mieleen yksi asia: ihmistä ei pitäisi arvioida pelkästään sen perusteella, millainen hän on niiden seurassa, joille hän haluaa näyttää parhaat puolensa.

Joskus totuus löytyy aivan toisesta suunnasta.

Ja kun kulissit kerran kaatuvat, niitä on hyvin vaikea enää pystyttää takaisin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirpputorikierroksen ihmeet – kaikkea sitä ei olisi tarvinnut valmistaa

Joulumarkkinoiden surullinen muodonmuutos: Mihin katosi aito joulutunnelma?

I love Me – ylikuluttamisen riemujuhla itsestä huolehtimisen varjolla